Joskus tulen vieläkin vihaiseksi äidilleni menneistä, vaikka ne todellakin ovat menneitä eikä niitä pitäisi miettiä. Olemme nykyään hyvissä väleissä ja äiti on melkein ensimmäisiä, jolle voin soittaa ja sanoa suoraan kuinka kurja oloni on. Silti pistää vihaksi. En tietenkään voi syyttää äitiä mielenterveydestäni, tai pikemminkin sen puutteesta.
Mutta. Kun terapeutti ja tuhat lääkäriä toistavat samaa asiaa kysyessäni miksi ihmeessä minä hajoan aina vain uudelleen, mietin miten asiat olisivat jos olisin kasvanut normaalissa rakastavassa ympäristössä. Silloin ihminen kuulema pysyy tunteissaan paremmassa tasapainossa. Silloin ihminen ei kuulema hajoa aina. Vaikka varmasti saattaisin ratkeilla silti, haluan uskoa niin. Äiti teki taatusti parhaansa mihin pystyi silloin. Mutta entäs jos olisin tosiaan saanut äidiltä tunteen että kaikki on pohjimmiltaan ihan hyvin? Minun maailmassani ei ole sitä pohjaa. Kun yksi pato murtuu, kaikki sortuu.
On niin helvetin rankkaa kokoilla itseään aina vain uudelleen kasaan. Lääkärit ja terapeutti sanovat myös, että bipon oireet helpottuvat ja tasoittuvat iän myötä. Mutta entäs se tunteiden tasapaino? Löytyyköhän sitä ikinä? En vieläkään kahden vuoden jälkeen pärjää viikkoakaan ilman terapiaa. Sen avulla pysyn irti veitsistä enkä halaile vessanpönttöä enää. Mitäs kun se vuoden kuluttua loppuu?
En halua olla ikuisesti tällainen. Olisi mahtavaa jo aikuistua, mutta se tuntuu edelleen liian vaikealta.
maanantai 29. kesäkuuta 2009
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Ikävä ihollesi, kaipaus kiinni sinuun
Minussa on ainakin kolmenlaista ikävää.
Parasta ja hyvää ikävää on se kaipaus, kun makaa sängyllä ja tuntee kelluvansa suloisessa ja haikeassa tunteessa. Sydämen kuvia silmissä ja toisen kasvot. Ne joita kosketin aamuisin kuin todetakseni että olet todellinen. Ja sinä heräsit ja hymyilit.
Mutta on myös sitä riipivää ikävää, kun toinen on kaukana ja poissa. Tieto siitä milloin näemme siivitti ikävän aina helpommaksi. Saatoin lähettää sinulle viestin, jossa luki pelkästään tuo yksi sana: "Ikävä". Ja sinä vastasit samoin.
Tämä uusi ikävä on jotain mitä en ole aiemmin tuntenut. Ikävöidä jotakuta jota ei ehkä koskaan enää näe. Muistella kasvoja joita ei enää koskaan ehkä kosketa. Kaipaus syntyy syvällä sisälläni ja pysyy siellä, vaikka kuinka purkaisin sitä paperille. On vaikea olla sanomatta sitä sinulle. Yritän muistuttaa itseäni ettei se enää kannata. Se ei vie mihinkään.
Milloin eronnut lakkaa odottamasta? Oikeasti. Milloin tajunnan syvimmätkin silmukat ymmärtävät lopettaa kaipaamasta? Mitä pitää tapahtua jotta tajuan päästää irti?
Vielä en osaa. Minun mielessäni on vielä me.
Parasta ja hyvää ikävää on se kaipaus, kun makaa sängyllä ja tuntee kelluvansa suloisessa ja haikeassa tunteessa. Sydämen kuvia silmissä ja toisen kasvot. Ne joita kosketin aamuisin kuin todetakseni että olet todellinen. Ja sinä heräsit ja hymyilit.
Mutta on myös sitä riipivää ikävää, kun toinen on kaukana ja poissa. Tieto siitä milloin näemme siivitti ikävän aina helpommaksi. Saatoin lähettää sinulle viestin, jossa luki pelkästään tuo yksi sana: "Ikävä". Ja sinä vastasit samoin.
Tämä uusi ikävä on jotain mitä en ole aiemmin tuntenut. Ikävöidä jotakuta jota ei ehkä koskaan enää näe. Muistella kasvoja joita ei enää koskaan ehkä kosketa. Kaipaus syntyy syvällä sisälläni ja pysyy siellä, vaikka kuinka purkaisin sitä paperille. On vaikea olla sanomatta sitä sinulle. Yritän muistuttaa itseäni ettei se enää kannata. Se ei vie mihinkään.
Milloin eronnut lakkaa odottamasta? Oikeasti. Milloin tajunnan syvimmätkin silmukat ymmärtävät lopettaa kaipaamasta? Mitä pitää tapahtua jotta tajuan päästää irti?
Vielä en osaa. Minun mielessäni on vielä me.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
It hurts
En tiedä mihin laittaisin tämän kaiken pahan mikä sisälläni velloo. Näin unta viiltelystä. Siitä on melkein kaksi vuotta kun satutin itseäni viimeksi veitsen kanssa. Ja nyt, ihan yhtäkkiä se pompahtaa mieleen. Mitä ihmettä minulle on taas tapahtumassa?
Näen jo mielessäni tämän uuden ja suuremman kaupungin sairaalan. Suljetut ovet ja pitkät käytävät, pienet oleskelutilat ja yhteiset korttipelit. Sekö minua taas odottaa? Onko elämäni kulku todellakin näin säälittävää? Olen yrittänyt niin kovin pysytellä normaaliuden puolella. Olen työskennellyt valtavasti sen eteen, ettei mieleni kiikkuisi tällä tavoin. Olen popsinut pilleriä vuodenaikojen mukaan, istunut kuuliaisesti terapiassa vaikka välillä se on tuntunut turhalta. Minulla on kova hinku opiskella ja työskennellä. Joten miksi ihmeessä en pysty siihen?
En tykkää itsesäälistä. Nyt en vain osaa olla tuntematta hitusen sitä... Olen kerta kaikkiaan taas kerran epäonnistunut. Minulla onkin vielä työpaikka, vaan tuskin tätä tahtia kauaa. Sattuu niin kovin, että sairastun jo fyysisesti ja joudun sen takia sairaslomalle.
Onko tämä elämä mahdotonta? Ja kuinka monta kertaa ihminen pystyy kompuroimaan ja nousemaan taas jaloilleen?
Näen jo mielessäni tämän uuden ja suuremman kaupungin sairaalan. Suljetut ovet ja pitkät käytävät, pienet oleskelutilat ja yhteiset korttipelit. Sekö minua taas odottaa? Onko elämäni kulku todellakin näin säälittävää? Olen yrittänyt niin kovin pysytellä normaaliuden puolella. Olen työskennellyt valtavasti sen eteen, ettei mieleni kiikkuisi tällä tavoin. Olen popsinut pilleriä vuodenaikojen mukaan, istunut kuuliaisesti terapiassa vaikka välillä se on tuntunut turhalta. Minulla on kova hinku opiskella ja työskennellä. Joten miksi ihmeessä en pysty siihen?
En tykkää itsesäälistä. Nyt en vain osaa olla tuntematta hitusen sitä... Olen kerta kaikkiaan taas kerran epäonnistunut. Minulla onkin vielä työpaikka, vaan tuskin tätä tahtia kauaa. Sattuu niin kovin, että sairastun jo fyysisesti ja joudun sen takia sairaslomalle.
Onko tämä elämä mahdotonta? Ja kuinka monta kertaa ihminen pystyy kompuroimaan ja nousemaan taas jaloilleen?
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Suru kuolee itkemällä
Niin paljon kipua, niin paljon pahaa oloa. Mutta taas on selvitty yhdestä päivästä, toivottavasti huomenna on parempi.
Tämä loputon itku on kuulema on hyvä asia, se tarkoittaa että teen surutyötä. Vaarallisempaa olisi terapeutin mukaan se, jos sanoisin kaiken olevan hyvin. Se voisi tarkoittaa, että olen päättänyt nitistää itseni. No en ole. Minähän en kenenkään vuoksi itseäni listi.
Karmivaa että eroahdistus täytyy potea näin mahtavalla voimalla, mutta se kaikki tuska vie eteenpäin. Jos ja kun joku päivä olen suruni surrut, ei mieleeni jää toivottavasti solmua ihmissuhteiden kannalta. Toisaalta nyt tiedän miten sitoutumiskammoisia syntyy. Olisi varmasti helpointa vetäytyä kaikista tunteista ja heittäytyä kivuttomaan tilaan, mutta silloin asiat jäisi muhimaan ja niistä syntyisi myrkyllinen keitos.
Tämä on minun tapani. Silti minua sattuu, kun tiedän ettet Sinä pysty suremaan. Sinä koitat vain unohtaa kaiken. Taidat olla tehnyt niin jo liian monta kertaa.
Tämä loputon itku on kuulema on hyvä asia, se tarkoittaa että teen surutyötä. Vaarallisempaa olisi terapeutin mukaan se, jos sanoisin kaiken olevan hyvin. Se voisi tarkoittaa, että olen päättänyt nitistää itseni. No en ole. Minähän en kenenkään vuoksi itseäni listi.
Karmivaa että eroahdistus täytyy potea näin mahtavalla voimalla, mutta se kaikki tuska vie eteenpäin. Jos ja kun joku päivä olen suruni surrut, ei mieleeni jää toivottavasti solmua ihmissuhteiden kannalta. Toisaalta nyt tiedän miten sitoutumiskammoisia syntyy. Olisi varmasti helpointa vetäytyä kaikista tunteista ja heittäytyä kivuttomaan tilaan, mutta silloin asiat jäisi muhimaan ja niistä syntyisi myrkyllinen keitos.
Tämä on minun tapani. Silti minua sattuu, kun tiedän ettet Sinä pysty suremaan. Sinä koitat vain unohtaa kaiken. Taidat olla tehnyt niin jo liian monta kertaa.
perjantai 19. kesäkuuta 2009
Pimeä kulkee sinun vaatteissas
Pahinta on pelko. Pahinta on se, kun ei voi koskaan tietää meneekö paha olo tällä kertaa nopeasti ohi, vai meneekö se ollenkaan ohi. Kokemuksesta tiedän, että se menee. Olen selvinnyt niin pimeästä, että tiedän lähes minkä tahansa olevan mahdollista. Mutta pelko tulee silti joka kerta, kieputtelee minut ympärilleen kunnes olemme sen kanssa yhtä.
Lasken päiviä. Nyt olen muuttunut päivä päivältä synkemmäksi otukseksi viikon. En aloita vielä lääkärin kirjoittamaa uutta lääkettä. En, vasta sitten jos ylitän kahden viikon maagisen rajan. Jotain hyötyä pitkästä sairasurasta bipon kanssa on, oppiipahan ainakin tunnustelemaan olojaan ja muokkailemaan itse lääkitystään. En usko enää kuin kahteen peruslääkkeeseeni, muut pillerit tulevat ja menevät. Saatan saada niistä hetkellistä helpotusta megalomaaniseen ahdistukseen tai syvään masennukseen, mutta pysyvää iloa niistä ei minulle ole. Mietin monesti heitä, jotka vastustavat lääkehoitoa...eläisivätpä hetken minun elämääni ilman lääkkeitä. Tosin silloin he olisivat jo kuolleita, vahinko.
Vietän tämän juhannusaaton yksin neljän seinän sisällä. En halua näyttää murjotuksesta rumentunutta naamaani kenellekään. En aio esittää hyväntuulista kenenkään vuoksi. Kiitän huomista työpäivää sen tuomasta kahdeksan tunnin vapautuksesta ajatuksista. Töissä olen ahdistunut ja levoton, toivon pääseväni pian kotiin tärisemään yksin. Mutta kotona olen täysin olojeni armoilla. Kestän pahaa oloa pelottavan hyvin. Pahempaa onkin tyhjyys. Ontto merkityksettömyys joka hiipii ajatuksiini. Tänä iltana totean että selvittiinhän tässä taas yhdestä päivästä. Mutta mitä väliä sillä on?
En tiedä kuinka löydän merkityksen seuraavalle viikolle. Tai sitä seuraavalle. Olen elänyt ison osan elämästäni vain räpistelläkseni hengissä. Päivästä toiseen pelkkää eloonjäämistaistelua. Hetken minulla oli jo käsissäni kaikki hyvyys ja onni mitä maailma voi ihmiselle tarjota, mutta minä annoin sen lipua sormieni välistä. Tai oikeastaan se vain lipsahti, en ehtinyt tehdä mitään.
Ja jokainen sekunti Sinun kuvasi näkyy verkkokalvoillani. Jokainen hetki minä yritän työntää sitä sivuun, tukahduttaa kivun ja pyyhkiä muistoja yksi kerrallaan. Niin ettei sinua enää olisi minun maailmassani. Mutta kuinka se on mahdollista, kun minä annoin sinun olla puoli maailmaani? En halua nähdä sinua enää koskaan, sanon. En halua kuulla sinusta, minun täytyy päästä eteenpäin. Samaan aikaan odotan ja odotan, etkö jo ymmärrä soittaa minulle ja kertoa kuinka nyt näet kaiken.
Sinä et näe. Siksihän meitä ei enää ole. Minä sen päätin, mutta pakon edessä.
Lasken päiviä. Nyt olen muuttunut päivä päivältä synkemmäksi otukseksi viikon. En aloita vielä lääkärin kirjoittamaa uutta lääkettä. En, vasta sitten jos ylitän kahden viikon maagisen rajan. Jotain hyötyä pitkästä sairasurasta bipon kanssa on, oppiipahan ainakin tunnustelemaan olojaan ja muokkailemaan itse lääkitystään. En usko enää kuin kahteen peruslääkkeeseeni, muut pillerit tulevat ja menevät. Saatan saada niistä hetkellistä helpotusta megalomaaniseen ahdistukseen tai syvään masennukseen, mutta pysyvää iloa niistä ei minulle ole. Mietin monesti heitä, jotka vastustavat lääkehoitoa...eläisivätpä hetken minun elämääni ilman lääkkeitä. Tosin silloin he olisivat jo kuolleita, vahinko.
Vietän tämän juhannusaaton yksin neljän seinän sisällä. En halua näyttää murjotuksesta rumentunutta naamaani kenellekään. En aio esittää hyväntuulista kenenkään vuoksi. Kiitän huomista työpäivää sen tuomasta kahdeksan tunnin vapautuksesta ajatuksista. Töissä olen ahdistunut ja levoton, toivon pääseväni pian kotiin tärisemään yksin. Mutta kotona olen täysin olojeni armoilla. Kestän pahaa oloa pelottavan hyvin. Pahempaa onkin tyhjyys. Ontto merkityksettömyys joka hiipii ajatuksiini. Tänä iltana totean että selvittiinhän tässä taas yhdestä päivästä. Mutta mitä väliä sillä on?
En tiedä kuinka löydän merkityksen seuraavalle viikolle. Tai sitä seuraavalle. Olen elänyt ison osan elämästäni vain räpistelläkseni hengissä. Päivästä toiseen pelkkää eloonjäämistaistelua. Hetken minulla oli jo käsissäni kaikki hyvyys ja onni mitä maailma voi ihmiselle tarjota, mutta minä annoin sen lipua sormieni välistä. Tai oikeastaan se vain lipsahti, en ehtinyt tehdä mitään.
Ja jokainen sekunti Sinun kuvasi näkyy verkkokalvoillani. Jokainen hetki minä yritän työntää sitä sivuun, tukahduttaa kivun ja pyyhkiä muistoja yksi kerrallaan. Niin ettei sinua enää olisi minun maailmassani. Mutta kuinka se on mahdollista, kun minä annoin sinun olla puoli maailmaani? En halua nähdä sinua enää koskaan, sanon. En halua kuulla sinusta, minun täytyy päästä eteenpäin. Samaan aikaan odotan ja odotan, etkö jo ymmärrä soittaa minulle ja kertoa kuinka nyt näet kaiken.
Sinä et näe. Siksihän meitä ei enää ole. Minä sen päätin, mutta pakon edessä.
torstai 18. kesäkuuta 2009
Ja he eivät eläneet elämäänsä onnellisina loppuun asti
Olisi mukavaa kertoa, että kaikki on mennyt hyvin. Olisi ihana sanoa, että voin nyt hyvin. Mutta valehtelisin. Ja sen taidon osaan liian hyvin, suu laskee valheita huomaamattani: kyllä, kaikki menee hienosti. Ei, ei se minua haittaa. Älkää nyt murehtiko, voin paremmin kuin aikoihin. Niin, ne ajat ovat takana.
Ei. Ne eivät kai koskaan ole kokonaan takana. Aina sattuu ja tapahtuu, sellaistahan elämä on. Harmillista että tämä suuri ja mahtava elämä vain tuntuu niin usein olevan liikaa minulle. Liikaa ahdistusta, liikaa paineita, liikaa kaikkea. Pieni jää jalkoihin. Ja minä sentään yritän, voi itku että yritän kovasti. Se ei riitä. Se ei riittänyt.
Ulkona paistaa aurinko. Turha kai kertoa, että vihaan sitä? Turha kai sanoa, että kuulun niihin ihmisiin joihin lisääntyvä valo ja lämpö vaikuttavat käänteisesti? Minä pidän suljetuista verhoista. Silloin aurinko ei voi vaatia minua ulos. Minä nautin sateisesta kesästä, se tuntuu antavan oikeuden murjotukseen. En halua nähdä ketään. En jaksa. En varsinkaan nyt.
Mietin Sinua. Viikko sitten oli Sinä ja minä. Nyt ei ole mitään. Ei edes minua. Menetin sen hetkeksi, tiedän sen taas löytyvän, mutta pelkään tätä matkaa sen luokse. En edes tiedä mitä etsiä, onko minua ollut olemassakaan? Olisi varmasti aika etsiä todellinen itsensä. Mutta ensin pitää surra. Itkeä aamusta iltaan ja uskoa kettua, joka sanoi Pikku Prinssille että ihminen unohtaa surunsa aina. Mutta unohtaako ihminen rakkautta? Milloin rakkaus loppuu? Kuinka luovutaan jostain, jota rakastaa koko pienen sydämensä voimalla?
Olen onnellinen kun työskentelen koko juhannuksen. En tiedä mitään kamalampaa kuin nämä pakolliset juhlapyhät, jolloin kaikki tavalliset ihmiset riemuitsevat ja me mörrimöykyt mökötämme ja ahdistumme. Siinäpä ehkä syy taas yhden uuden blogin virittämiseen, täällä tiedän törmääväni kaltaisiini. Sillä meitähän on, olemme vain yleensä piilossa.
Palaillaan, nyt kun Tiitiäinen on taas linjoilla.
Ei. Ne eivät kai koskaan ole kokonaan takana. Aina sattuu ja tapahtuu, sellaistahan elämä on. Harmillista että tämä suuri ja mahtava elämä vain tuntuu niin usein olevan liikaa minulle. Liikaa ahdistusta, liikaa paineita, liikaa kaikkea. Pieni jää jalkoihin. Ja minä sentään yritän, voi itku että yritän kovasti. Se ei riitä. Se ei riittänyt.
Ulkona paistaa aurinko. Turha kai kertoa, että vihaan sitä? Turha kai sanoa, että kuulun niihin ihmisiin joihin lisääntyvä valo ja lämpö vaikuttavat käänteisesti? Minä pidän suljetuista verhoista. Silloin aurinko ei voi vaatia minua ulos. Minä nautin sateisesta kesästä, se tuntuu antavan oikeuden murjotukseen. En halua nähdä ketään. En jaksa. En varsinkaan nyt.
Mietin Sinua. Viikko sitten oli Sinä ja minä. Nyt ei ole mitään. Ei edes minua. Menetin sen hetkeksi, tiedän sen taas löytyvän, mutta pelkään tätä matkaa sen luokse. En edes tiedä mitä etsiä, onko minua ollut olemassakaan? Olisi varmasti aika etsiä todellinen itsensä. Mutta ensin pitää surra. Itkeä aamusta iltaan ja uskoa kettua, joka sanoi Pikku Prinssille että ihminen unohtaa surunsa aina. Mutta unohtaako ihminen rakkautta? Milloin rakkaus loppuu? Kuinka luovutaan jostain, jota rakastaa koko pienen sydämensä voimalla?
Olen onnellinen kun työskentelen koko juhannuksen. En tiedä mitään kamalampaa kuin nämä pakolliset juhlapyhät, jolloin kaikki tavalliset ihmiset riemuitsevat ja me mörrimöykyt mökötämme ja ahdistumme. Siinäpä ehkä syy taas yhden uuden blogin virittämiseen, täällä tiedän törmääväni kaltaisiini. Sillä meitähän on, olemme vain yleensä piilossa.
Palaillaan, nyt kun Tiitiäinen on taas linjoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)