En tiedä mihin laittaisin tämän kaiken pahan mikä sisälläni velloo. Näin unta viiltelystä. Siitä on melkein kaksi vuotta kun satutin itseäni viimeksi veitsen kanssa. Ja nyt, ihan yhtäkkiä se pompahtaa mieleen. Mitä ihmettä minulle on taas tapahtumassa?
Näen jo mielessäni tämän uuden ja suuremman kaupungin sairaalan. Suljetut ovet ja pitkät käytävät, pienet oleskelutilat ja yhteiset korttipelit. Sekö minua taas odottaa? Onko elämäni kulku todellakin näin säälittävää? Olen yrittänyt niin kovin pysytellä normaaliuden puolella. Olen työskennellyt valtavasti sen eteen, ettei mieleni kiikkuisi tällä tavoin. Olen popsinut pilleriä vuodenaikojen mukaan, istunut kuuliaisesti terapiassa vaikka välillä se on tuntunut turhalta. Minulla on kova hinku opiskella ja työskennellä. Joten miksi ihmeessä en pysty siihen?
En tykkää itsesäälistä. Nyt en vain osaa olla tuntematta hitusen sitä... Olen kerta kaikkiaan taas kerran epäonnistunut. Minulla onkin vielä työpaikka, vaan tuskin tätä tahtia kauaa. Sattuu niin kovin, että sairastun jo fyysisesti ja joudun sen takia sairaslomalle.
Onko tämä elämä mahdotonta? Ja kuinka monta kertaa ihminen pystyy kompuroimaan ja nousemaan taas jaloilleen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti