Pimeä kulkee sinun vaatteissas

Pahinta on pelko. Pahinta on se, kun ei voi koskaan tietää meneekö paha olo tällä kertaa nopeasti ohi, vai meneekö se ollenkaan ohi. Kokemuksesta tiedän, että se menee. Olen selvinnyt niin pimeästä, että tiedän lähes minkä tahansa olevan mahdollista. Mutta pelko tulee silti joka kerta, kieputtelee minut ympärilleen kunnes olemme sen kanssa yhtä.

Lasken päiviä. Nyt olen muuttunut päivä päivältä synkemmäksi otukseksi viikon. En aloita vielä lääkärin kirjoittamaa uutta lääkettä. En, vasta sitten jos ylitän kahden viikon maagisen rajan. Jotain hyötyä pitkästä sairasurasta bipon kanssa on, oppiipahan ainakin tunnustelemaan olojaan ja muokkailemaan itse lääkitystään. En usko enää kuin kahteen peruslääkkeeseeni, muut pillerit tulevat ja menevät. Saatan saada niistä hetkellistä helpotusta megalomaaniseen ahdistukseen tai syvään masennukseen, mutta pysyvää iloa niistä ei minulle ole. Mietin monesti heitä, jotka vastustavat lääkehoitoa...eläisivätpä hetken minun elämääni ilman lääkkeitä. Tosin silloin he olisivat jo kuolleita, vahinko.

Vietän tämän juhannusaaton yksin neljän seinän sisällä. En halua näyttää murjotuksesta rumentunutta naamaani kenellekään. En aio esittää hyväntuulista kenenkään vuoksi. Kiitän huomista työpäivää sen tuomasta kahdeksan tunnin vapautuksesta ajatuksista. Töissä olen ahdistunut ja levoton, toivon pääseväni pian kotiin tärisemään yksin. Mutta kotona olen täysin olojeni armoilla. Kestän pahaa oloa pelottavan hyvin. Pahempaa onkin tyhjyys. Ontto merkityksettömyys joka hiipii ajatuksiini. Tänä iltana totean että selvittiinhän tässä taas yhdestä päivästä. Mutta mitä väliä sillä on?

En tiedä kuinka löydän merkityksen seuraavalle viikolle. Tai sitä seuraavalle. Olen elänyt ison osan elämästäni vain räpistelläkseni hengissä. Päivästä toiseen pelkkää eloonjäämistaistelua. Hetken minulla oli jo käsissäni kaikki hyvyys ja onni mitä maailma voi ihmiselle tarjota, mutta minä annoin sen lipua sormieni välistä. Tai oikeastaan se vain lipsahti, en ehtinyt tehdä mitään.

Ja jokainen sekunti Sinun kuvasi näkyy verkkokalvoillani. Jokainen hetki minä yritän työntää sitä sivuun, tukahduttaa kivun ja pyyhkiä muistoja yksi kerrallaan. Niin ettei sinua enää olisi minun maailmassani. Mutta kuinka se on mahdollista, kun minä annoin sinun olla puoli maailmaani? En halua nähdä sinua enää koskaan, sanon. En halua kuulla sinusta, minun täytyy päästä eteenpäin. Samaan aikaan odotan ja odotan, etkö jo ymmärrä soittaa minulle ja kertoa kuinka nyt näet kaiken.

Sinä et näe. Siksihän meitä ei enää ole. Minä sen päätin, mutta pakon edessä.