Joskus tulen vieläkin vihaiseksi äidilleni menneistä, vaikka ne todellakin ovat menneitä eikä niitä pitäisi miettiä. Olemme nykyään hyvissä väleissä ja äiti on melkein ensimmäisiä, jolle voin soittaa ja sanoa suoraan kuinka kurja oloni on. Silti pistää vihaksi. En tietenkään voi syyttää äitiä mielenterveydestäni, tai pikemminkin sen puutteesta.
Mutta. Kun terapeutti ja tuhat lääkäriä toistavat samaa asiaa kysyessäni miksi ihmeessä minä hajoan aina vain uudelleen, mietin miten asiat olisivat jos olisin kasvanut normaalissa rakastavassa ympäristössä. Silloin ihminen kuulema pysyy tunteissaan paremmassa tasapainossa. Silloin ihminen ei kuulema hajoa aina. Vaikka varmasti saattaisin ratkeilla silti, haluan uskoa niin. Äiti teki taatusti parhaansa mihin pystyi silloin. Mutta entäs jos olisin tosiaan saanut äidiltä tunteen että kaikki on pohjimmiltaan ihan hyvin? Minun maailmassani ei ole sitä pohjaa. Kun yksi pato murtuu, kaikki sortuu.
On niin helvetin rankkaa kokoilla itseään aina vain uudelleen kasaan. Lääkärit ja terapeutti sanovat myös, että bipon oireet helpottuvat ja tasoittuvat iän myötä. Mutta entäs se tunteiden tasapaino? Löytyyköhän sitä ikinä? En vieläkään kahden vuoden jälkeen pärjää viikkoakaan ilman terapiaa. Sen avulla pysyn irti veitsistä enkä halaile vessanpönttöä enää. Mitäs kun se vuoden kuluttua loppuu?
En halua olla ikuisesti tällainen. Olisi mahtavaa jo aikuistua, mutta se tuntuu edelleen liian vaikealta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Et ole ainoa jolle aikuistuminen on vaikeaa. Tsemppiä!
VastaaPoistaTiitiäinen, rakastan sinua. t: äiti
VastaaPoistaMoikka!
VastaaPoistaEnpä tiedä, oletko vielä kovin aktiivinen tämän blogisi suhteen mutta jos täällä käyt ja tämän luet poikkea minun blogilleni. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei kannata mitenkään hävetä. Monet kuuluisat näyttelijät, pääministereitä, taiteilijoita yms. löytyy pilvin pimein...
Tule lukemaan, ja tulet huomaamaan - sinä olet tärkeä, silmiesi takaa loistaa maailmankaikkeus *_'
Voi, koen ja elän elämääni samoin kuin sinä. Loppuuko tämä ikinä, toivon, mutten usko siihen. Voiko jostakin tällaisesta edes toipua. Minun muurini on ne mustat laatikot mieleni sopukoissa joihin pistän asiat jotka ovat minulle, pienelle mielelle, liian vaikeita käsitellä. Myötikset ja voimia sinulle herätä aina uuteen aamuun <3. Minun ainoa voimani, syyni, toivoni ja sen pienenpienen elämänhaluni kipinän tuo viisivuotias poikani <3 rakastan häntä enemmän kuin elämää
VastaaPoista