Olisi mukavaa kertoa, että kaikki on mennyt hyvin. Olisi ihana sanoa, että voin nyt hyvin. Mutta valehtelisin. Ja sen taidon osaan liian hyvin, suu laskee valheita huomaamattani: kyllä, kaikki menee hienosti. Ei, ei se minua haittaa. Älkää nyt murehtiko, voin paremmin kuin aikoihin. Niin, ne ajat ovat takana.
Ei. Ne eivät kai koskaan ole kokonaan takana. Aina sattuu ja tapahtuu, sellaistahan elämä on. Harmillista että tämä suuri ja mahtava elämä vain tuntuu niin usein olevan liikaa minulle. Liikaa ahdistusta, liikaa paineita, liikaa kaikkea. Pieni jää jalkoihin. Ja minä sentään yritän, voi itku että yritän kovasti. Se ei riitä. Se ei riittänyt.
Ulkona paistaa aurinko. Turha kai kertoa, että vihaan sitä? Turha kai sanoa, että kuulun niihin ihmisiin joihin lisääntyvä valo ja lämpö vaikuttavat käänteisesti? Minä pidän suljetuista verhoista. Silloin aurinko ei voi vaatia minua ulos. Minä nautin sateisesta kesästä, se tuntuu antavan oikeuden murjotukseen. En halua nähdä ketään. En jaksa. En varsinkaan nyt.
Mietin Sinua. Viikko sitten oli Sinä ja minä. Nyt ei ole mitään. Ei edes minua. Menetin sen hetkeksi, tiedän sen taas löytyvän, mutta pelkään tätä matkaa sen luokse. En edes tiedä mitä etsiä, onko minua ollut olemassakaan? Olisi varmasti aika etsiä todellinen itsensä. Mutta ensin pitää surra. Itkeä aamusta iltaan ja uskoa kettua, joka sanoi Pikku Prinssille että ihminen unohtaa surunsa aina. Mutta unohtaako ihminen rakkautta? Milloin rakkaus loppuu? Kuinka luovutaan jostain, jota rakastaa koko pienen sydämensä voimalla?
Olen onnellinen kun työskentelen koko juhannuksen. En tiedä mitään kamalampaa kuin nämä pakolliset juhlapyhät, jolloin kaikki tavalliset ihmiset riemuitsevat ja me mörrimöykyt mökötämme ja ahdistumme. Siinäpä ehkä syy taas yhden uuden blogin virittämiseen, täällä tiedän törmääväni kaltaisiini. Sillä meitähän on, olemme vain yleensä piilossa.
Palaillaan, nyt kun Tiitiäinen on taas linjoilla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti