Minussa on ainakin kolmenlaista ikävää.
Parasta ja hyvää ikävää on se kaipaus, kun makaa sängyllä ja tuntee kelluvansa suloisessa ja haikeassa tunteessa. Sydämen kuvia silmissä ja toisen kasvot. Ne joita kosketin aamuisin kuin todetakseni että olet todellinen. Ja sinä heräsit ja hymyilit.
Mutta on myös sitä riipivää ikävää, kun toinen on kaukana ja poissa. Tieto siitä milloin näemme siivitti ikävän aina helpommaksi. Saatoin lähettää sinulle viestin, jossa luki pelkästään tuo yksi sana: "Ikävä". Ja sinä vastasit samoin.
Tämä uusi ikävä on jotain mitä en ole aiemmin tuntenut. Ikävöidä jotakuta jota ei ehkä koskaan enää näe. Muistella kasvoja joita ei enää koskaan ehkä kosketa. Kaipaus syntyy syvällä sisälläni ja pysyy siellä, vaikka kuinka purkaisin sitä paperille. On vaikea olla sanomatta sitä sinulle. Yritän muistuttaa itseäni ettei se enää kannata. Se ei vie mihinkään.
Milloin eronnut lakkaa odottamasta? Oikeasti. Milloin tajunnan syvimmätkin silmukat ymmärtävät lopettaa kaipaamasta? Mitä pitää tapahtua jotta tajuan päästää irti?
Vielä en osaa. Minun mielessäni on vielä me.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti